HAHMO EUKONKANNON TAKANA: TARINA ROSVO RONKAISESTA
HERMAN ”HERKKO” RONKAINEN
Herkko syntyi 1800-luvun puolivälin tietämillä Ronkaalan tilalla Sukevalla. Hänen lapsuutensa lienee ollut kuten kaikkien siihen aikaan, työntäyteistä, mutta jokseenkin onnellista. Herkko kuuluu olleen jo lapsena vilkas veitikka, mutta hyväsydäminen. Tahallaan ei liene kiusaa tehnyt kenellekään, mutta uteliaana ja kokeilunhaluisena joutunut jos jonkinlaiseen liemeen. Aikuisikää lähestyessään Herkosta oli kasvanut hiljainen, kiltti ja oikeudenmukainen miehenalku, joskin hänet tunnettiin myös äkkipikaisena ja herkästi tulistuvana.
Herkko oli taitava käsistään ja nuorukaisena hän pääsikin suutarin oppiin Sonkajärvelle. Pitkänhuiskea suutarin oppipoika oli monen kylän tyttösen makuun, eikä aikaakaan kun yksi tytöistä oli saanut poikaparan pään sekaisin. Pari kesää nuoret riiasivat ja tyttö oli kuin taivaan lahja, herttainen ja suloinen. Kihloja ei kuitenkaan vaihdettu, sillä Herkko oli vain oppipoika suutarille, eikä hänellä ollut omia tuloja, saatikka tupaa.
Sitten tuli talvi jolloin vanha suutarimestari sairastui keuhkotautiin ja nukkui pois. Herkko otti kylän suutarintehtävät hoitaakseen, ja kesän kynnyksellä vietettiin jo häitä. Siihenpä loppuivat Herkon huolettomat nuoruuspäivät. Kävi nimittäin ilmi, että tuoreen vaimon herttaisen pinnan alla asui kiivas pirttihirmu. Herkon kaltainen herkkäsieluinen mies oli kovilla moisessa höykkyytyksessä, eikä vaimon mielestä mikään ollut tarpeeksi ja kaikki oli aina liikaa. Niinpä Herkko alkoi etsiä rauhaa metsistä. Aluksi hän kävi päivän kerrallaan kokemassa ansalankoja ja kalastamassa, mutta vähän kerrassaan metsän lumous tarttui Herkkoon ja hän vietti siellä helposti viikonkin. Pitkänhuiskea suutari alkoi saada väriä iholleen ja lihaksia varrelleen.
Vuosien kuluessa Herkon matkat pitenivät ja harvoin häntä enää kotona näkyi. Herkon matkat ulottuivat jo koko pitäjään, ja kiertäessään hän teki suutarin töitä siellä missä tarvetta oli ja myi metsästyssaalistaan niille jotka tarvitsivat. Matkoillaan Herkko havahtui näkemään kurjuuden ja köyhyyden, joka pitäjän torpissa monesti vallitsi. Kuitenkin useimmat, kurjuudestaan huolimatta, tarjosivat hänelle yösijan ja jakoivat laihan iltasensa hänen kanssaan. Herkko otti tavakseen jättää näiden hyväsydämisten pöydälle kolikon tai pari, sikäli kun sattui itsellään olemaan.
Erään kerran oli Herkko taas palaamassa kesän kestäneeltä pitäjän kierrokselta kotia kohti. Taskussa painoivat koko kesän aikana hankitut ansiot ja niillä varmaan saisi kotona vähän vaimoa lepyteltyä, jotta talveksi voisi taas jäädä kotilieden lämpöön. Matkaa kotiin oli enää vajaan päivän verran ja hyvällä säällä hän olisi varmaan jatkanut läpi yön ja ollut aamusella kolkuttamassa kotiovea. Nyt kuitenkin taivas syöksyi niskaan rankkasateena ja tuuli vihmoi niin että Ronkaisen kokoisenkin ison ja vahvan miehen oli hankala pysyä polulla. Herkko pysähtyi pyytämään yösijaa eräästä pienestä torpasta, joka hänen polulleen osui. Sattui kuitenkin niin, että paikalla oli vain vaimo viiden pienen lapsen kanssa. Vaimo-parka säikähti Ronkaista, joka kolusi sisään. Eikä ihme, sillä Ronkainen oli hurja näky: pituutta parin metrin verran ja leveyttä kuin ladonovessa, kesän kulkurielämän haavoittama ja syyssateen kastelema. Siinä nuo seisoivat toisiaan katselemassa. Torpparin vaimo näki hurjan rosvon, joka oli tunkeutunut hänen pirttiinsä, aikeinaan ties mikä. Herkko puolestaan näki kurjuuden ja vaikean elämän, sekä naisessa, että viidessä lapsessa jotka koittivat piiloutua äitinsä helmoihin. Kauhistunut nainen ei saanut sanaa suustaan ja Herkko, jota tällainen kurjuus kosketti syvästi, teki hetkessä päätöksensä. Hän irrotti painavan rahamassin vyöltään ja laittoi sen varovasti tuvan pöydälle. Poistuessaan hän sanoi vain: ”Te tarviitte noita enemmän kuin minä.”
Kotiinpaluu oli Herkolle viileämpi kuin syksyn jäätävä sade. Vaimo ei voinut ymmärtää, kuinka mies saattoi palata tyhjätaskuna koko kesän kestäneeltä reissultaan. Olihan mies kulkenut kyliä ennenkin, vaan aina oli tuomisena ollut rahamassi, joka turvasi taloudenpidon talven ajaksi ja olipa sillä saatu ostovaatettakin pyhäpäiviksi. Herkko puolestaan ei ymmärtänyt mitä vaimo vouhkasi. Kyllähän tässä sai nyt vyötä kiristää, vaan tarvitsivathan kyläläiset talven aikana suutarin palveluksia. Kyllä sitä leivässä pysyttäisiin jotenkuten, sitä paitsi monella muulla oli kurjuutta paljon enemmän kuin heillä.
Herkosta Rosvo Ronkaiseksi
Talven mittaan alkoi kylillä kiertää huhuja hurjasta rosvosta, joka riisti rikkailta ja auttoi köyhiä. Erään tarinan mukaan tuo roisto oli tunkeutunut syksyllä erään kalastajan torppaan, rymistellyt niin jotta ovi oli ollut saranoiltaan mennä. Karhumaisesti mylvähdellen oli sitten sanonut, jotta tässä torpassa sitä on käyttöä sille mikä kaupungin rikkailta jää yli. Miehen mentyä oli torpan portaalta löytynyt kulta-aarre.
Hurjiahan nuo jutut olivat, vaan kuten jo tiedämme pieni totuushan niissä piili. Tämän ymmärsi Herkon vaimokin ja osasipa häijyssä kallossaan ynnäillä sen verran, jotta sai totuuden puristetuksi miehestään. No siitäkös se elämä alkoi, kun vaimo, pieni ja hentoinen, hutki luudalla Herkkoa, himpun yli kaksimetristä miehenjärkälettä, joka totuuden nimissä näytti enemmän tarujen jättiläiseltä kuin kiltiltä suutarilta. Vaan nyt oli Herkon mitta viimein täysi. Parhaansa hän oli tuon pirtihirmun kanssa tehnyt ja koittanut ihmisiksi elellä, ainakin sen minkä kotona kesti olla. Herkko kääntyi ja nappasi vaimonsa, luutineen päivineen, karhunsyleilyynsä ja alkoi tarpoa pitkin määrätietoisin askelin metsän siimekseen. Kankaat siinä raikuivat ja varmasti puolipitäjää kuuli, mitä mieltä vaimo oli miehestään. Herkko puolestaan ei pukahtanutkaan. Naama vihasta väärällään vain tarpoi halki hangen ja viimein laski vaimonsa kivelle metsän keskellä. Siinä Herkko tokaisi suorasukaiseen tapaansa: ”Nyt tämä riitti!” ja lähti tarpomaan pitkin joutuisin askelin kohti kotia. Vaimo toki pyrki perään, mutta pieni ja hentoinen kun oli, ei millään nietosten keskellä pysynyt miehensä matkantekoon tottuneiden harppausten tahdissa.
Kun vaimo viimein yösydännä ehti kotiin, oli siellä saunassa tulet ja soppa liedellä lämpiämässä. Vaan Herkoa ei näkynyt, eikä liiemmin miehen tavaroita tai vaatteita. Herkko oli kuin olikin saanut tarpeekseen, ja karistettuaan vaimon kannoiltaan, pakannut tavaransa ja suunnannut kohti Sukevan perämetsiä. Siellä hänellä oli piilopirtti kalaisan lammen rannassa ja metsässä riitti riistaa. Vaimolleen hän kävi silloin tällöin yösydämenä viemässä riistaa ja turkiksia, joita vaimo saattoi myydä elantonsa eteen, mutta kotiin ei Herkko enää palannut.
Kevään koittaessa lähti Herkko taas pitäjää kiertämään ja suutarin töitä tekemän, mutta nyt oli tarinat hyvää tekevästä roistosta jo kiirinyt niin laajalle, jotta Herkon työt alkoivat kärsiä. Nekin jotka ennen olivat tienneet Herkon rehelliseksi alkoivat katsella epäillen ja ilkeämieliset väittivät Herkon varastaneen milloin mitäkin. Niinpä joitui Herkko luikkimaan metsän suojiin ja siellä tuumimaan asioita uudelleen. Kotiin ei miehen mieli tehnyt ja ihan pelkällä riistalla ja kalalla ei mies pitkään jaksanut. Niimpä Herkko laajensi matkojansa kauemmas, Kajaaniin ja Kuopioon saakka. Ja kun roiston leima kerran häneen oli jo lyöty, niin saattoipa tuota välillä tarttua mukaan jotain, joka kuului jollekin toiselle. Avokätisesti Herkko aina auttoi niitä hädänalaisia, jotka osoittivat hänelle ystävällisyyttä.
Herkon maine kasvoi ja hänen ympärilleen alkoi kertyä joukko miehiä, jotka joko ihailivat Herkon elämäntapaa ja tahtoivat itse elää samoin, tai olivat muuten virkavaltaa karussa. Useimmat etenkin ensin mainituista Herkko passitti aikailematta kotiin. Murhamiehiä tai kuumakalleja Herkko ei myöskään joukkoonsa hyväksynyt. Näin alkoi muotoutua Sonkajärven metsiin rosvojoukko, joka herätti sekä pelkoa, että ihailua lähiseudun asukkaissa. Rosvojoukko majaili yleensä jossain Sonkajärven tai Sukevan seutuvilla. Kesät kierrettiin ryöstöretkillä ja talven koittaessa hajosi joukko kukin tahoilleen, piilopirtteihin Savon tai Kainuun metsiin ja koteihinsa ne joilla oikea koti vielä oli.
Kuritushuoneelle ja Siperiaan
Erään kerran kun miehet olivat ”markkinamatkalla” Kuopiossa, syntyi illan suussa riitaa paikallisten kanssa. Mistä lie jupakka alkanut, sitä ei jäljestäpäin osannut sanoa kukaan varmasti. Siinä oli miestä väkevämpää nautittu, ja Ronkaisen joukkoon kuuluvaa Iivaria alettiin syyttää varkaudesta. Perättömiähän väitteet eivät varmasti olleet, vaan mitäpä niitä myöntämään suoralta kädeltä. Niinpä alkoi sanaharkka, joka pienen nahistelun jälkeen paisui joukkotappeluksi. Siinä muksittiin yhtä jos toistakin miestä, eikä vammoilta vältytty. Viimein Herkko joukkoineen onnistui irtautumaan tappelusta ja lähti vikkelästi ja vähin äänin kohti Sonkajärveä. Ronkaisen joukko ei ollut tappelussa saanut ruhjeita pahempia vammoja, paitsi Kaaleppi, jonka kädessä oli ilkeä puukon viilto. Puukko oli tehnyt tekojaan myös paikallisten keskuudessa ja ainakin kahdella kuopiolaisella oli puukonpuremia nahassaan ja kävipä myös niin ikävästi, että yksi miehistä oli puukotettu kuoliaaksi.
Miestaposta saisi vähintäänkin elinkautisen ja koska tappeluun osallistuneet kuopiolaiset eivät missään nimessä halunneet syytä itselleen, syyttelivät kaikki kilvan ulkopaikkakuntalaisia. Ainoa, jonka tuntomerkit he osasivat jokseenkin tarkasti antaa oli Herkko Ronkainen. Olihan tämä suurikokoinen ja joukosta erottuva mies.
Virkavalta alkoi siis kysellä Herkon perään, mutta eivätpä he paljoa irti saaneet. Sonkajärveläisillä ei ollut juurikaan syytä, halua tai edes keinoja auttaa Herkon kiinni ottamisessa, mutta oli eräs jolla oli näitä kaikkia; Herkon vaimo. Tämä oli kasvatellut katkeruuttaan, vaikka Herkko hellämielisyyttään edelleen vei yöaikaan vaimon portaille milloin viljasäkin, milloin rahamassin, ei vaimo ollut antanut anteeksi Herkon tekosia. Niinpä vaimo kertoi virkavallalle tietonsa ja tuvan ympärille laitettiin miehiä vahtiin. Ehkäpä Herkon hyvä onni oli viimein lopussa, sillä vahtia ei ehditty pitää viikkoakaan kun Herkko saapui tuomaan rahamassia vaimon portaalle. Syntyi melkoinen nujakka ja vähällä oli Herkko päästä karkuun vangitsijoiltaan, mutta viisi miestä onnistui kuitenkin kaatamaan Rosvopäällikön.
Syytteet luettiin varkauksista viiden pitäjän alueella sekä häiriön ja pahennuksen aiheuttamisesta sekä miestaposta Kuopion markkinoilla. Oikeuden edessä ei Herkko paljoa puhunut. Mitäpä tuohon sanomaan, olihan hän ryöstänyt yhtä jos toista matkansa varrella. Kuopiossa tapahtunutta oli paha mennä kieltämään kun kymmenen miestä vannoi hänen siellä riehuneen. Humalapäissä tapahtunut tappelu oli Herkolta melkolailla hämärän peitossa. Herkko Ronkainen sai tuomion ja lähetettiin kärsimään elinkautista Turun kuritushuoneeseen.
Pitkään ei Herkko Turussa ollut, sillä hän haki keisarilta siirtoa työleirille Siperiaan. Hyvän käytöksen johdosta siirto hyväksyttiin ja Ministerivaltiosihteeri ilmoitti keisarin hyväksynnästä 27.2.1885. Siperiassa Herkko joutui pakkotyöhön kultakaivokseen. Elämä pakkotyöleirillä ei ollut Herkon mielestä elämää lainkaan ja niin hän alkoi suunnitella pakoa. Kaivoksella hän oli tutustunut Haapoja-nimiseen puukkojunkkariin ja kaksissatuumin miehet pakenivat leiriltä ja aloittivat vaivalloisen kotimatkan.
Matkan aikana Haapojan häijy luonne kuitenkin paljastui kokonaan ja miesten tiet erosivat. Haapoja jatkoi matkaansa Helsinkiin ja hämäyksen vuoksi Herkko päätti matkata Etelä-Venäjälle. Koti-ikävä taisi kuitenkin painaa päälle ja niin Herkko kääntyi takaisin jo Viipurista. Sen, mitä kaikkea matkalla tapahtui tietää varmasti vain Herkko itse, mutta joitain hurjia tarinoita tuosta matkasta kerrotaan. Jätetään ne kuitenkin omaan arvonsa, sillä ne ovat vielä hurjempia kuin tarina kalastajan torpalta. Sanon kuitenkin sen, ettei Herkko aivan yksin tuota matkaa taittanut. Sonkajärvelle palatessaan oli hänellä seuranaan ”Eerikki” Vodorov ja Aapeli Rottinen.
Kotiinpaluu
Herkko siis palasi Sonkajärvelle oltuaan poissa kolme tai neljä vuotta. Sillä välin oli moni asia muuttunut. Herkon vaimo, jolla ei enää ollut miehensä tuomia tuloja, oli joutunut lähtemään torpastaan ja kuuleman mukaan eli nyt hyväntahtoisen sukulaisensa hoivissa Pohjanmaalla. Tämä oli Herkon mielestä vain hyvä, sillä miten hänen olisi pitänyt suhtutua tuohon nalkuttavaan, kiittämättömään ja petolliseksi osoittautuneeseen naiseen? Sitä ei nyt onneksi tarvinnut miettiä, mutta muita muutoksia ei noin vain voinut sivuuttaa. Kotiseutuja lähestyessään Herkko huomasi, että entinen vieraanvaraisuus oli lähes kadonnut. Talot, joihin hän oli ennen ollut tervetullut, olivat nyt kalseita paikkoja. Väki tarjosi yösijaa korkeintaan tyhjästä karjasuojasta ja monesti vastaanotto oli vielä tylympi, jopa pyssynpiippua tarjottiin.
Tutulla kalastajan torpalla vastaanotto oli kuitenkin lämmin, kun kalastajan vaimo tunnisti hyväntekijänsä. Siellä Herkko myös sai selityksen nihkeään vastaanottoon. Herkon lähdettyä oli rosvojoukko aluksi harventunut johtajan puuttuessa. Viime kesänä oli johtoon noussut Jalmari, joka oli häijy ja pahansisuinen mies. Rosvojoukko oli kuluneen kesän aikana kasvanut, eikä se välittänyt keneltä vei ja kuinka paljon. Näille kelpasi niin kalastajan lantit kuin kartanon hopeatkin ja harvoin viitsi joukkio lähteä pitkille retkille, vaan verottivat häikäilemättä lähiseutuja. Herkkoa moinen pisti vihaksi niin, että olisi siltä istumalta sännännyt Jalmarin kimppuun jos Eerikki, Aapeli ja torpan isäntä eivät olisi miestä voimalla pidättäneet. Herkko kannettiin järveen lauhtumaan ja sauna pistettin tulille. Illan pimetessä savusaunan löylyssä punottiin sitten juonet rosvojoukon taltuttamiseksi.
Aamun sarastaessa lähtivät Herkko, Eerikki ja Aapeli sitten katsastelemaan suunnitelmiin sopivia paikkoja. Pitäjä ei ollut niin paljoa muuttunut, etteikö Herkko olisi helposti löytänyt etsimäänsä. Sitten lähdettiin etsimään rosvojoukkion leiriä. Tehtävä ei Ronkaiselle tuottanut juurikaan vaikeuksia ja kolmikko pääsi vaivatta ohittamaan leiriä vartioivat roistot. Herkko tovereineen pääsi leiriin saakka, ennen kuin heidät havaittiin. Silloin Herkko ratkesi nauramaan kuin mielipuoli. Nauroi ja nauroi, kunnes koko leiri joko nauroi hänen kanssaan tai tuijotti häntä kuin hullua. Ne, jotka joukossa olivat Herkon vanhaa väkeä, tulivat lämpimästi tervehtimään johtajaansa, mutta muut suhtautuivat Herkko Ronkaiseen jokseenkin varauskella. Herkon ulkomuoto ei sitten nuoruusvuosien ollut ollut kovin luottamusta herättävä tai lempeä ja kun sitä nyt kovettivat karujen rosvovuosien lisäksi kuritushuoneessa ja Siperiassa vietetyt ajat, oli näky vallan hurja. Ehkäpä juuri siksi ei suurempaa kärhämää syntynyt, vaan kaikki suostuivat Herkon ehtoihin joko omasta tahdostaan tai porukan painostamana.
Herkko haastoi seuraavaa: Hän Herkko Ronkainen oli itse oiketetusti ainoa, joka sai tällä pitäjällä rosvojoukkoa johtaa. Jos joku tahtoi hänet haastaa tuli tämän voittaa Herkko kilpajuoksussa reitillä jonka Herkko oli valinnut. Lisäksi, jotta erotettaisiin kunnon kansalaiset aidosta roistosta, olisi kokelaan kannettava täyttä ruissäkkiä olallaan koko kilvan ajan. Samoin, jos joku tahtoi Herkon joukkoon kuulua, tulisi tämän selviytyä samasta reitistä pudottamatta kantamustaan tai kävelemättä kertaakaan. Se joka ei selviytyisi saisi lähteä selkäsaunan saattelemana.
Jalmarilla ja joukkiolla ei oikeastaan ollut muuta mahdollisuutta kuin suostua Ronkaisen ehtoihin, sillä harva oli tosipaikan tullen valmis uhmaamaan Ronkaista joka oli kuin noituuden avulla selvinnyt elävänä kuritushuoneesta ja Siperiasta seisoen nyt täysissä voimissaan heidän edessään. Herkon valitsema reitti kulki vaikeassa maastossa ja juoksijan piti loikkia aitojen ja kaatudeinen puiden yli, sekä kahlata läpi vuolaiden purojen. Ja arvaahan sen kuinka kävi, monikaan ei selvinnyt radasta ja yksi toisensa jälkeen lähti Jalmari miehineen noloina kuka mihinkin. Siitä päivästä eteenpäin pidettiin tätä juoksua pääsykokeena Ronkaisen joukkoihin. Ja jottei kukaan olisi väittänyt tehtävää mahdottomaksi juoksi Ronkainen aina kokelaan mukana. Varsinainen kansanhuvi olisi tästä voinut syntyä, mutta epäonnistujat saivat sellaisen selkäsaunan, ettei kuka tahansa uskaltanut Herkon leiriin pyrkiä.
Niin oli Herkko Ronkainen palannut kotiin. Leiriä pidettiin milloin missäkin, yleensä jossain Sonkajärven tai Kainuun korvissa. Ryöstöretket suunnattiin aina kauemmaksi, Oulujärven tietämille, Karjalaan, Etelä-Savoon ja käytiinpä jonkin kerran Pohjanmaallakin. Sonkajärven tilat saivat olla rauhassa, sillä kukapa kotinurkilla kehtaisi ryöstöpuuhiin ruveta. Silloin saisi vain hyvien ihmisten vihat päälleen, eikä rauhaa noista metsistä enää löytyisi. Herkko joukkoineen siis kävi ryöstöretkillä milloin idässä, milloin lännessä ja aina kotikulmille palatessa oli jotain tuomista puutteesta kärsiville. Tällä tapaa sai Herkko olla rauhassa, sillä kukapa hyväntekijäänsä virkavallalle ilmiantaisi.
Eläkepäivät
Monet vuodet Herkko sai jatkaa rakastamaansa elämää metsien keskellä, mutta viimein tuli päivä, jolloin Herkko oli saanut tarpeekseen ja päätti asettua aloilleen. Hän hankki talon Sonkajärven Lehmilahdesta ja vietti siellä elämänsä ehtoopäivät. Sukulaiset kertovat Herkon olleen hiljainen ja lempeä mies, joskin ulkomuodoltaan hurja ja pelottava. Kylän lapset pelkäsivät Herkkoa aluksi, mutta kun mieheen totuttiin, kokoonnuttiin hänen luokseen usein kuuntelemaan viulun soittoa. Herkko kuoli vanhana miehenä vuonna 1922 ja häntä muistetaan lämmöllä.
Kirjoittajan sana
Edellä kerrottu rakentuu osin tunnettujen tosiseikkojen pohjalle, sekä Veikko Ronkaiselta saamaani sukulaisten kuvaukseen Herkosta. Tulee kuitenkin muistaa, että tarina on pitkälti kirjoittajan mielikuvituksen tuotetta. Kiitokset tarinan syntymisestä kuuluvat myös veljelleni, joka kirjoitustyön alussa auttoi minua löytämään vatauksia sellaisin vaikeisiin kysymyksiin kuin miksi ja miten.
Annakaisa Paldan
Herkko Rosvo-Ronkainen oli rivakka, vapautta rakastava mies. Ärhäkkä luonne johti usein miesporukoissa käsikähmään, joissa saadut arvet koristivat Herkkoa sieltä täältä. Rivakoita olivat myös ne, jotka tämä Ronkainen hyväksyi joukkoihinsa. Kesäkaudet metsissä lymyillen ja talojen aitoista ruokaa varastellen herätti tämä mies-sakki pelkoa ympäristössään. Tavat kun olivat tällaiset, kukaan kunnon tyttö ei uskaltanut Herkolle lähteä. Tosin villi huhu kertoi, että Herkko oli hellä ja huomaavainen rakastaja. Naapurikylillekin tämä huhu oli jo kulkeutunut. Mutta Herkko rakasti vapautta. Ei käskyjä, ei säännöllistä työtä, ei samaa asuinpaikkaa eikä vakituista tyttöystävää. Kyllähän naisen pehmeä syli tuli joskus Herkonkin mieleen, vaikkapa vällyjen alle asti. Tuli se mieleen…aah! Elintapojensa vuoksi Ronkainen joutui kavereineen hakemaan sen lämpimän sylin ikään kuin väkisin. Naapurikylien tytöt olivat silloin kiikarissa. Tässä jos missä tarvittiin voimaa. Tyttö harasi tietenkin vastaan, ja ainoa keino päämärään pääsemiseksi oli kiepauttaa tyttö hartioille ja lukita hänen kätensä ja jalkansa lujalla otteella. Sitten siinä eivät vastaanpyristelyt auttaneet. Siinä kun sitten aikansa loikki tyttö harteilla yli aitojen, kivien ja kantojen, oli selvää, että voimaa tarvittiin paljon. Mitatakseen joukkonsa kunnon Herkko laati testin. Huonokuntoisia ei sakkiin mahtunut. Tullakseen hyväksytyksi kokelaan oli hypättävä 1 hl:n ruissäkki olallaan 3-kyynäräisen aidan yli. Ja samalla loikalla tuli päästä ojankin yli. Ojanpohjalla rämpijää ei porukkaan otettu. Eräs seikka jäi epäselväksi. Olivatko tyttöjen vastaanpyristelyt todellisia? Herkko Rosvo-Ronkainen kun oli eräitten tietojen mukaan hyvän rakastajan maineessa.
Anja Mähönen